Mikä olo? No just se, kun tämä sanoo yhtäkkiä, että nyt ei enää jaksa, pysty tai kykene olemaan jatkuvasti töissä Kotiäiti Oy Ab:ssä. Tuntuu että kokoajan on veitsenterällä, herääköhän se kohta, onkohan tuo väsy vai nälkä, pitiköhän ne pyykit laittaa kuivausrumpuun, milloinkohan koirat on viimeksi käytetty, onko sillä muka taas nälkä, miksi mies jätti kakkaisen kestovaipan roskiksen päälle, ehditäänköhän me sinnetänne, pitikö sinnekin soittaa, mitä muuta pitikään hoitaa?
Järjestä nimiäisiin ohjelmaa, tarjottavaa, vaatteita ja kummitodistuksia, kriiseile parisuhteessa, hoida rotavirus-rokotuksesta masukipuilevaa vauvaa, komenna kitisevää tunkevaa koiraa, käytä koiria lenkillä, mene vauvan kanssa sinne ja tänne, ahdistu jo valmiiksi miehen työreissuista (taas). Soita vaihtaaksesi neuvolantätiä, soita saadaksesi perhetyöstä hoitoapua, soita saadaksesi fyssarille aika, soita sopiaksesi nimiäisasioista, soita auttaaksesi äitiäsi, lähetä Kelalle se kirje, viikkaa pyykit, laita toiset kuivausrumpuun, lämmitä lounas, keksi mitä huomenna syödään, tee kauppalista, siivoa tiskit. Argh.
Vaihtoehto 2. Istu sohvalle ja ahdistu näistä kaikista. Miten voi edes ahdistua kun meillä asuu näinkin ihana ja suloinen pieni olento? Mikä mussa on vikana? Mihin katosi se onnellinen hyvin jaksava pienen kanssa pussaileva vaunujen kanssa lenkkeilevä mamma? Ja miksi pitää kiukutella ja riidellä?
No, sentään tajusin tuon kohdan missä soitin saadakseni perhetyöstä hoitoapua. Oli joku siitä minulle joskus jotain maininnutkin, mutta enhän minä sitä enää muistanut. Mammakaveri kertoi lähtevänsä huomenna pariksi tunniksi uimaan kun heille tulee kunnalta hoitoapua. Eivätkä he ole mitenkään sosiaalitapauksia, vaan ihan tavallinen kolmikymppinen ensimmäisen lapsensa saanut pari, joilla ei ole tukiverkkoa lähistöllä. Kuulostaako tutulta? Meidän tapauksessamme soppaan vielä lisätään miehen työreissut, jotka näyttävät siunaantuvan viikottaisiksi, sekä kaksi vaativaa koiraa. Puhumattakaan siitä kuinka helposti tipautan itseni ahdistuksen syövereihin ja ehdytän muutenkin voimavarani herkästi loppuun.
Toiveena olisi saada joku auttamaan jotta pääsen koirien kanssa paremmin pihalle ja hoidettua muutenkin asioita. Iltapäivästä voin käyttää koiria helpommin lenkillä kun pieni nukkuu pidempiä päiväunia, mutta aamut ja illat ovat aina vähän haasteellisempia ja no, en vielä aivan handlaa kahta koiraa ja vaunuja, saati että saisin meidät kaikki pakattua tuohon minimaaliseen hissiin. Tuntuu hankalalle käyttää AUTA-korttia jatkuvasti tuttujen kanssa, toki satunnaisesti apua ja seuraa kaipaa varmasti tuttaviltakin, mutta kyllä tuo hoitoapu tulisi nyt ehdottomasti tarpeen. Kumpa vaan osaisin sitten käyttää sitä (että joku tuntematon hoitaisi meidän pientä eikä sillä ole edes maitotissejä, mitämitä?).
Niin ja ne nimiäiset. Ne pidetään siis tänä viikonloppuna täällä meillä ja vieraita on tulossa kymmenkunta; sisaruksia, vanhempia ja elämänkummit. Meitsin perheestä jää yllättäen suurin osa pois, eivätkä läheskään kaikki ole vielä edes nähneet pientä (mm. äitini ja puolet sisaruksistani). Vaikka se periaatteessa helpottaa asioita, en silti voi olla tuntematta oloani hieman apeaksi. Perheitä on niin erilaisia. Meitsi raapii vieläkin päätään pukeutumisensa kanssa, menin ostamaan trikoisen mekon, mutta onkohan se vähän liian "pikkumusta"? Sitä on jotenkin niin tietoinen kehostaankin, tekisi mieli pukeutua johonkin burkhaan. Ja pystyyköhän siinä varmasti imettämään? Vai saisinkohan pumpattua maitoa varalle ja suostuisikohan pieni syömään pullosta? Kukahan muistaisi hommata tarvikkeet suolaisia piirakoita varten, siivoisi ja leipoisi? Tekisi kummitodistukset? Tajuaisi mitä ihmettä me oikein sanotaan silloin? Keksisi mihin koirat tungetaan pois jaloista ja kakkulautasilta? Mitäköhän kaikkea me ollaan unohdettu? Onneksi makeat kakut tulevat anopilta ja pikkuleivät siskoltani, tsek! Hitsi kun aivot toimisivat normaalisti niin järkkäilyt ja suunnittelut luonnistuisivat tuosta vaan!
Mutta pikkuiselle on sentään tulossa suloista päälle! Olin ostamassa hiekan väristä mekkoa, mutta mies halusi mieluummin tuon vanhan roosan. Kuvassa väri näyttää paljon kirkkaammalle kuin luonnossa, sävy on kauniin murrettu. Ja ei, ei olla vielä ehditty (!?!?) kokeilemaan näitä pienelle päälle joten toivotaan että koot on ok eikä näitä tarvitse lähteä enää vaihtamaan. Hyvälle näyttää, eikä hintaakaan jäänyt koko setille kuin kolmisenkymppiä (vinkvink KappAhlista -30% kantiskortilla). Että on meillä sentään suloinen juhlakalu jos ei muuta! Toivottavasti sen masu myöskin rauhoittuu nimiäisiin mennessä :)
Väsyterkuin ihan vaan ihminen täällä sittenkin hei,
<3 Eerika & Epeliina (7 viikkoa äiti ja tytär)